By: Julius Mäkelä

Maastopyöräreissu Karhunpolulle

Talven aikana viime vuotisen Karhunpolku-matkan hyttyset, sateet ja painavat reput olivat unohtuneet ja mielessä olivat vain upeat koski-, harju- ja järvimaisemat. Päätimme lähteä tarkastamaan oliko mikään polulla muuttunut.

Huolellisen "suunnittelun" jälkeen pakkasimme reppumme täyteen ruokaa ja pyöränhuoltotarvikkeita. Reppujemme painot lähdössä vaihtelivat noin 15 kg ja 9 kg välillä, mikä on mielestäni melko vähän neljän päivän reissulle, jossa on tarkoitus yöpyä ulkosalla ja pyöräillä roimasti.

Olimme suunnitelleet ajavamme polun väärinpäin, joten matkan oli tarkoitus alkaa Teljon kylästä, mutta äänestyksen jälkeen alun 30 km:n hiekkatiepätkä jäi pois ja autoilimme kohti Änäkäisen linjaa.

Änäkäisellä on sodan aikaisia panssarilinjoja ja hieno luola, jossa emme aluksi nähneet mitään, mutta onneksi saimme sideharsosta, steariinista ja puupalasta komean soihdun. Nähtävyyksiin tutustuessa vierähti pari tuntia, joten oli aika suunnata keula kohti Änäkäisen kotaa, jonne matkaa oli n.5 km keskinkertaisia pitkospuita.

Matkalla kodalle sattui matkan ensimmäinen kaatuminen ja menetys, kun minä kaaduin pitkospuilla ja pahaksi onneksi puhelimeni sattui olemaan taskussa, joten se hörppäsi vähän vettä. Onneksi ei tarvinnut soittaa matkan aikana Medihelille.

Kota sijaitsi hyvän kalajärven rannalla. Kodassa oli hyvin tilaa meille kolmelle ja pyörille. Suunnitteluvaiheessa olimme keskustelleet siitä, kannattaisiko mukaan ottaa trangiaa vai ei. Onneksi otimme sillä ainoastaan yhdellä laavulla oli keittovälineet.

Ensimmäinen varsinainen ajopäivä alkoi ukkoskuurolla, joka meni onneksi nopeasti pois ja ilma muuttui aurinkoiseksi ja tukahduttavan kuumaksi, joten vesi maistui harvinaisen hyvältä. Tarkoitus oli ajaa vain Niskavaaran laavulle, mutta siellä oli liian paljon paarmoja ja muita "ystäviä", eikä laavukaan ollut kauneudella pilattu, niinpä jatkoimme aina Haapavitjan laavulle asti.

Reitti oli aluksi hiekkatietä n.7 km, joka sekin voittaa Tampereen polut maisemissaan. Tien jälkeen reitti jatkui jääkautisen soraharjun päällä. Pelkästään tämän harjupätkän takia kannatti lähteä reissuun. Harjua jatkui joku kymmenisen kilometriä, jonka jälkeen tuli Piilosen laavu, joka sijaitsi hienon kirkasvetisen järven rannalla. Energiapatukoiden tuoman lisävoiman turvin jatkoimme matkaa.

Polku jatkui raskaana ja melko teknisenä kohti Niskavaaran laavua. Pätkän loppuosa oli hidasta tahkoamista pusikossa, joka oli tavallansa mielenkiintoinen kokemus, kun ympärillä kasvoi 1,5 metriä korkeaa heinää ja kaikkea muuta erinäköistä kasvia. Laavu oli mielestämme suuri pettymys, koska olimme jo nähneet niin hyviä laavuja ja maisemia, mutta kyllä siinäkin olisi voinut yöpyä.

Laavulta Ruunaan alueen opastuskeskukselle (n.5 km) reitti oli itä-suomalaista peruskamaa. Opastuskeskukselta ostimme munkkeja ja kalastusluvat, sekä tutustuimme Koski-Jaakon veneeseen. Opastuskeskukselta ajoimme maantietä, koska osalla meistä alkoivat jo kilometrit painaa.

Haapavitjalle saapuminen eli viimeinen kilometri oli pitkospuilla räppäämistä koskea seuraillen. Laavu sijaitsi kosken rannalla ja siellä oli kaikki viimeisen päälle. Paikalla oli myös paljon kalastajia, mutta tähän aikaan vuodesta (kesäkuun loppu) ei kala oikein syönyt ja saaliksi parille kalastajalle tulikin vain muutama tammukka. Kalat he nauttivat nuotion leiskuessa ja auringon laskua katsellessa.

Olimme edellä aikataulusta, joten päätimme ajaa Ruunaan koskikierrosta Onkilammelle n.20 km. Polku oli mielestäni Karhunpolun parasta eli se tarjosi paljon vauhdin hurmaa pitkospuilla, jotka oli uusittu tänä keväänä maastopyöräilijöitä ajatellen sillä keskiväli oli Mythoksen rengasta kapeampi. Tästä johtuen huippunopeus puilla ajetttaessa nousi jopa 35 kilometriin tunnissa, mikä on melko kova vauhti millä tahansa polulla saatika sitten pitkospuilla.

Noin puoli välissä matkaa Onkilammelle on kallis silta korvattu kahdella veneellä, jotka ovat eripuolellla koskea. Onneksi siellä päin Suomea on ihmisillä sen verran järkeä, että veneet pysyvät tallessa ja vielä eri puolilla koskea. Mitenkähän vastaava järjestely toimisi jossain etelä-Suomessa?

Toisesta veneestä oli tappi korvattu jollakin puutikulla, joka vuoti melko paljon, joten soutamisen lisäksi sai keskittyä myös äyskäröimiseen.

Onkilammen laavu oli upealla paikalla pienen suolammen rannalla ja joka puolella oli silmän kantamattomiin suota ja hieman mäntymetsää. Tämä oli niin upea paikka, että tähän oli pakko jäädä yöksi, vaikka olimme ajatelleet ajaa aina Siikakosken laavulle.

Myöhemmin päivällä ajelimme vielä 7 km:n päässä olevalle kahvilalle ostamaan leipää. Polku kulki Ruunaan retkeilyalueen rajaa pitkin ja se oli hyvää mäntymetsää. Tällä polulla muutamassa kohdsassa huomasi, kuinka tärkeää metsien suojelu on, sillä kun polku kulki rajalla, niin oikealla puolella oli vanhaa mäntymetsää ja vasemmalla puolella hakkuuaukea. Todennäköisesti ilman suojelua Ruunaakin olisi hakattu maan tasalle ja tämäkin juttu olisi jäänyt kirjoittamatta.

Yö Onkilammella oli mahtava. Järven ja suon päällä oli valtava usvakerros, aurinko kajasti horisontissa, suopursun tuoksu tunkeutui nenään ja ainoa äänet, jotka kuuluivat, olivat kalojen molskahtelu järvessä ja lintujen laulu jossain kaukana. Tälläisiä elämyksiä tulee harvoin.

Aamulla satoi kaatamalla puoleen päivään asti, jonka jälkeen aurinko nousi kuin tyhjästä jo totuttuun tyyliin. Oli aika aloittaa päivän ajo, joka osottautui melko tylsäksi. Ensimmäisillä viidellä kilometrillä tuli eniten kaatumisia koko reitillä, sillä märkiä ja niljakkaita pitkospuita on todella vaikea ajaa reppu selässä.

Onneksi selvisimme pätkästä ilman luunmurtumisia, vaikka pari kertaa tuli lennettyä aika lahjakkaasti tankojen yli renkaan mennessä pitkospuidenväliin.

Päivän reitti oli aika mitään sanomatonta metsäautotietä, jota oli noin 40 km. Onneksi reitillä oli muutama fiilistä kohottava harju, joita ajaessa muisti, minkä takia maastopyöräilyn aikanaan aloitti.

Poikkesimme myös Loma-Kitsin todella edullisessa kahvilassa, jossa nautimme muutaman pullan ja vähän herkullista Pommac-kuplajuomaa. Loma-Kitsin isäntä oli melko paljon äänessä Karjalaiseen tyyliin, muutta saimme silti tiedon mahtavasta polusta Pitkäjärvelle.

Lopulta saavuimme autiotuvalle, joka oli varustettu saunalla ja hienoilla maisemilla. Hyvä paikka viettää viimeinen yö, sillä kunnon yöuni tuli jo todella tarpeeseen. Ensi kerralla pitää nukkua kaikki yöt laavuissa, koska niissä on enemmän asennetta ja aamulla tuntee selässänsä, että on nukkunut jossain muualla, kuin omassa sängyssä.

Tukevan puuro ja cous cous seoksen jälkeen polkeminen maistui todella hyvältä. Reitti oli jo tutuksi käynyttä männikköä, harjua ja järven rantaa. Polku parani koko ajan loppua kohden, mikä oli hyvin todennköistä lähestyttäessä kansallispuistoa.

Ihme kyllä tälläkään pätkällä ei tullut vastaan yhtään retkeilijöitä saatika sitten pyöräilijöitä. Ehkäpä juhannuksen jälkeinen viikko on sen verran hiljainen tuolla korvessa. Eipä tuo haitannut. Sai kerrankin rentoutua kunnolla.

Kaiken kaikkiaan mahtava vaihtoehto löhöämiselle. Karhunpolku oli hyvin merkitty puihin oransseilla täplillä. Maastopyöräreitti oli ainoastaan kartassa, mutta se seurasi pääasiassa vaelluspolkua, joten mitään kauheaa suunnistamista reitti ei onneksemme tarjonnut.

Tätä mahtavaa reittiä kauniissa Itä-Suomen luonnossa ei voi näin sanallisesti ja muutamalla kuvalla tarpeeksi hyvin kuvailla vaan se täytyy kokea itse. Toivottavasti sain herätettyä teissä asuvan sisäisen seikkailijapyöräilijän.

Retkellä mukana:
Panu Keski-Pukkila, jokapaikan höylä, kokki 15 vuotta
Petteri Rajala, friiraiderikikkailija 15 vuotta
Julius Mäkelä, organisaattori kuvaaja kirjoittaja 16 vuotta
Sekä tietysti Blå Bland-retkimuonat, cous cous- ruoka ja OF3-ajopaidat.
Pyörinä:
Tunturi Equillar XT/LX
Tunturi Kayapo XT/STX RC
Jamis Komodo XT/LX